Harvojen huvista kaiken kansan iloksi
Seurahuoneita seurapiireille
Matkustavaisille on aina tarvittu majapaikkoja. Ennen hotellitoiminnan alkamista heitä majoittivat maaseudulla majatalot ja kestikievarit, kaupungeissa tavernat ja krouvit. Hotellitoiminnan katsotaan Suomessa alkaneen vuonna 1790, kun Johan Reinhold Seipel perusti Turkuun Seipelin kellarin. Seipelin liikkeessä oli majoitustilat 10–12 vieraalle ja maan suurin juhlasali. Hotelli-nimitystä alettiin Suomessa kuitenkin käyttää vasta 1800-luvun alkupuolella. Hotelleissa yöpyivät matkusteleva yläluokka, liike-elämän ja teollisuuden edustajat sekä muu varakas väki. Hotellit hakivat pitkään esikuvia ja oppia Keski-Euroopasta ja henkilökunnastakin suuri osa oli ulkomaalaisia.
Suomesta tuli Venäjän suuriruhtinaskunta 1809 ja Turkuun sijoitettiin venäläisiä hallinto- ja sotilasvirkamiehiä. Suomen kenraalikuvernöörin aloitteesta Turkuun perustettiin tanssiaisseura, jonka tilaisuuksissa ulkomaalaiset saattoivat seurustella paikallisen yläluokan kanssa miellyttävissä ja viihtyisissä olosuhteissa. Pian alettiin suunnitella edustavan juhlahuoneiston sekä siihen liittyvien majoitustilojen rakentamista. Suomen ensimmäisen seurahuoneen avajaisnaamiaisia vietettiin Turussa 1812.
Turun esimerkin innoittamina muut kaupungit alkoivat perustaa omia seurahuoneitaan. Ensimmäisten joukossa seurahuoneensa saivat Vaasa, Pori, Helsinki, Viipuri, Hämeenlinna ja Porvoo. 1800-luvun loppupuolella vallitsi taloudellinen nousukausi ja maahan syntyi uusia kaupunkeja sekä elinvoimaisia teollisuuspaikkakuntia. Niiden vaurastuva porvaristo suosi muodikkaiden seurahuoneiden perustamista. Suomessa seurahuoneet käsittivät juhlahuoneiston ja ravintolan lisäksi myös majoitustiloja, muualla Euroopassa tällaiset yhdistelmät olivat harvinaisia. Itsenäistymisen (1917) jälkeen rakennetut seurahuoneet olivat ensi sijassa hotelleja, eikä niihin enää kuulunut juhlahuoneistoa.
Monet seurahuoneet olivat kaupungin keskeisillä paikoilla sijaitsevia edustavia rakennuksia, joista tehtiin myöhemmin muun muassa kaupungintaloja. Toiset seurahuoneet olivat varsin pieniä eikä niiden toimintakaan aina kestänyt muutamaa vuotta kauemmin. Kaikkiaan Suomessa on eri aikoina toiminut noin 80 itseään seurahuoneeksi nimittänyttä hotelli-ravintolaa. 2000-luvun alussa niitä oli toiminnassa vielä parikymmentä.
Loistohotelleja herrasväen ja liike-elämän tarpeisiin
Aluksi hotellihuoneiden lämmitykseen käytettiin uuneja, mutta useimmiten vain käytössä olleita huoneita lämmitettiin. Huoneet valaistiin öljylamppujen ja kynttilöiden avulla. Peseytymiseen tarvittava vesi kannettiin huoneisiin ja vieraat käyttivät yöastioita. Myöhemmin hotellien varustelussa otettiin käyttöön teknisiä uutuuksia ja ylellisyyksiä, joita usein ei vielä muualla ollut käytössä. Esimerkiksi Helsingin Seurahuoneelle saatiin kaasuvalo, kerroskohtainen vesijohto sekä sisävessat 1860-luvulla. Tätä ennen Seurahuoneellakin asioitiin pihan perällä sijainneissa ulkohuoneissa. Huoneisiin vettä ei vielä tullut, eikä niissä ollut myöskään omaa wc:tä tai kylpyhuonetta. Huonekohtaiset wc:t ja kylpyhuoneet yleistyivät hotelleissa 1920–30-luvuilta lähtien.
Mannermaiset, loistokkaat hotellit tulivat Suomeen 1800-luvun lopulla, jolloin perustettiin muun muassa Kämp ja Fennia Helsinkiin. Kämpin huoneissa oli asuinhuoneen lisäksi pieni eteinen sekä erillinen verhoilla suljettava makuualkovi pesutarpeineen. Tämä varustetaso teki Kämpin huoneista Helsingin moderneimmat. Asiakkaiden käytettävissä oli myös wc:itä, joskaan ei huonekohtaisia.
Kämpissä käytettiin rinnakkain sekä sähkö- että kaasuvaloa. Sähkövalaistusta alettiin asentaa muihinkin hotelleihin 1800-luvun lopulla. Helsingin Seurahuone sai sähkövalon 1887 ja vuonna 1899 avatussa Fenniassa oli myös sähköt. Vuonna 1931 valmistunut Hotelli Torni oli Suomen ensimmäinen täysin sähköistetty talo, sillä lämmittämiseen tai valaisemiseen ei Tornissa käytetty lainkaan puuta eikä kaasua. 1900-luvun alkupuolella huoneiden varustukseen alkoi kuulua juokseva kylmä ja kuuma vesi sekä puhelin, joissakin saattoi olla jo oma kylpyhuonekin. Tällainen varustetaso oli esimerkiksi Helsingin uudella Seurahuoneella. Myös keskuslämmitys otettiin joissakin hotelleissa käyttöön 1900-luvun alussa, muun muassa Imatran Valtionhotellissa, Hangon Bellevuessa ja Helsingin uudella Seurahuoneella.
Hotellit poikkeusoloissa
Ensimmäinen maailmansota (1914–1918) hidasti hotellialan kehitystä koko Euroopassa. Tiukat passimääräykset, liikkumisrajoitukset sekä matkustusverot vaikeuttivat matkustamista, mikä vaikutti myös hotellien toimintaan.
Elintarvikepula, ankara nälänhätä ja vaikea työttömyys iskivät vastaitsenäistyneeseen Suomeen syyskesällä 1917, kun Venäjän tilaukset loppuivat ja hinnat nousivat rajusti. Lisäksi tammikuussa 1918 puhkesi sisällissota. Tällä kaikella oli vaikutusta myös hotellien toimintaan. Sotatoimet, sekasorto, pelko ja epävarmuus tulevaisuudesta lamauttivat matkailun hetkeksi kokonaan eikä hotelleihinkaan juuri riittänyt asiakkaita. Sotatoimialueilla hotelleihin majoittui punaisten ja valkoisten joukkojen esikuntia. Helsingin Fennian asettuivat ensin punaiset joukot, myöhemmin hotellissa toimi valkoisten joukkojen päämaja. Myös Imatran Valtionhotelli, Kämp Helsingissä ja Emmaus Tampereella toimivat jonkin aikaa sotasairaaloina. Helsingin Seurahuone puolestaan sai hetken toimia Ruotsin lähetystönä ja suojana Ruotsin kansalaisille.
Matkakohteena Lappi
Itsenäisessä Suomessa myös valtio alkoi panostaa matkailualaan, sillä sen avulla oli mahdollista lisätä Suomi-tietoutta maailmalla. Suomeen ulkomailta suuntautuva matkailu alkoikin voimistua 1920-luvulla. Myös hotelleissa yöpyjät olivat suurelta osin ulkomaalaisia. Suomalaisten tulotaso alkoi kohota merkittävästi vasta 1930-luvun alun lamakauden jälkeen, jolloin kotimaan matkailukin vilkastui. Kieltolain ajasta (1919–1932) toipuminen toi aikakaudelle oman lisävärinsä. 1930-luvun lopulla valmistauduttiin myös olympialaisiin, jotka oli määrä pitää Helsingissä vuonna 1940. Eri puolille Suomea rakennettiin kisoja silmällä pitäen uusia hotelleja ja ravintoloita. Marraskuussa 1939 syttyneen talvisodan vuoksi olympiakisat kuitenkin peruuntuivat. Tunturihiihdosta ja mutkamäenlaskusta tuli muotiharrastuksia 1930-luvulla. Suomen ensimmäiset pujotteluradat avattiin 1937 Kolilla, Sallassa, Ounasvaaralla ja Pallaksella. Varsinainen Lapin matkailu alkoi Petsamon alueen Suomeen liittämisen ja Jäämerentien rakentamisen myötä 1920-luvulla. Valtio ja Suomen Matkailijayhdistys rakennuttivat ennen toista maailmansotaa Lappiin lukuisia matkailurakennuksia, jotka käsittivät niin autiotupia kuin matkailuhotellejakin. Useimmat näistä tuhoutuivat talvi- ja jatkosodan aikana 1939–1944.
Sotavuosina isänmaan tukena
Sotavuodet 1939–1945 olivat hotelleille vaikeaa aikaa. Pommitukset tuhosivat rakennuksia ja tarvikkeiden hankinnassa oli suuria vaikeuksia. Hotellien asiakaskunta muodostui pitkälti suomalaisista ja sittemmin myös saksalaisista sotilasvirkamiehistä sekä lomailevista sotilaista. Jotkut hotellit otettiin kokonaan puolustuslaitoksen haltuun ja niihin majoitettiin muun muassa armeijan esikuntia. Karjalan Kannaksen sotatoimia johdettiin Imatran Valtionhotellista käsin. Suomen armeijan päämaja siirtyi sodan alettua Mikkeliin ja samalla täyttyivät kaupungin hotellit sodanjohtoon kuuluneista henkilöistä. Korkein johto marsalkka Mannerheimia myöten asui Mikkelin Seurahuoneella, joka tuhoutui Neuvostoliiton ilmahyökkäyksessä maan tasalle maaliskuussa 1940. Tämän jälkeen päällystö siirtyi asumaan Hotelli Kalevaan.
Rovaniemen Pohjanhovi, Hämeenlinnan Aulanko sekä Punkaharjun Finlandia muutettiin talvisodan syttyessä sotasairaaloiksi. Kämpissä puolestaan sijaitsi ulkomaisia sotakirjeenvaihtajia ja diplomaatteja palveleva lehdistökeskus, "Press Room". Koska muita sotatapahtumia ei vielä syksyllä 1939 maailmalla juurikaan ollut, seurattiin ulkomailla tiiviisti Suomen taistelua Neuvostoliittoa vastaan. Kämpin baari vahvistettiin pommisuojaksi, jossa sotakirjeenvaihtajat saattoivat odotella uutisia sotatantereelta.
Tapaus Hotelli Pohjanhovi
Hotelli Pohjanhovi rakennettiin vuonna 1936 Rovaniemelle Petsamoon vievän valtaväylän, Jäämerentien, alkupäähän. Uljas rakennus herätti laajaa huomiota funktionalistisella muotokielellään ja korkeatasoisuudellaan. Ylpeillen sanottiin, että Pohjanhovissa oli maailman pohjoisin sähköistetty keittiö.
Talvisodassa Pohjanhovi toimi sotasairaalana ja jatkosodassa korkeiden saksalaisupseerien majapaikkana. Lapin sodan aikana 1944–1945 saksalaiset räjäyttivät hotellin maan tasalle. Erään silminnäkijän mukaan "koko Pohjanhovi, ehjin ikkunoin, hypähti metrikaupalla ilmaan ja sitten lysähti alas rauniokasaksi". Pohjanhovista säilyi vain maanalainen kellari. Sotatoimien päätyttyä kellariin perustettiin ravintola, joka ristittiin kansan suussa Hovinpohjaksi. Pohjanhovi rakennettiin uudelleen ja avattiin jälleen 1947.
Valvontakomissio helsinkiläisissä hotelleissa 1944–1947
Syksyllä 1944 otettiin helsinkiläiset hotellit Torni, Cosmopolite ja Karelia liittoutuneiden valvontakomission käyttöön. Valvontakomission tehtävä oli huolehtia välirauhansopimuksen ehtojen täytäntöönpanosta ennen varsinaisen rauhan solmimista 1947.
Neuvostoliittolaiset valvontakomission jäsenet sijoitettiin hotelli Torniin. Hotellin suomalainen henkilökunta irtisanottiin, hotellin irtaimisto inventoitiin, luetteloitiin ja arvioitiin ja huoneiden kunto tutkittiin. Valvontakomission lähdettyä Torni remontoitiin, ja silloin muun muassa purettiin komission aikana rakennetut biljardisali ja elokuvateatteri. Torni avautui korjausten jälkeen uudelleen elokuussa 1948, Cosmopolite ja Karelia sen sijaan lopettivat toimintansa.
Olympialaisista nostetta hotelleille
Sodan jälkeen Suomi sai uuden mahdollisuuden olympialaisten järjestämiseen. Vuoden 1952 Helsingin olympialaiset olivat tärkeä tilaisuus sodasta toipuvalle Suomelle ja erityisesti Helsingille. Kisavieraita varauduttiin majoittamaan jopa 150 000. Hotellimajoitusta katsottiin riittävän ainoastaan kunnia- ja kutsuvieraille sekä viranomaisille. Hotellien lisäksi vieraita varauduttiin majoittamaan yksityiskoteihin, kouluihin, julkisiin huoneistoihin ja leirintäalueille. Kilpailijat sijoitettiin Käpylään rakennettuun Olympiakylään sekä Espoon Otaniemeen.
Olympiavuonna valmistui Helsinkiin sopivasti kaksi uutta hotellia, hotelli Palace Etelärantaan ja hotelli Vaakuna Asema-aukiolle. SOK oli aloittanut Vaakunan rakennustyöt jo keväällä 1939. Rakennuksen oli tarkoitus valmistua vuoden 1940 olympialaisiin, mutta sota hidasti hanketta. Juuri ennen 1952 olympialaisia vihdoin valmistunut hotelli Vaakuna oli avautuessaan maamme suurin hotelli.
Suomen Työnantajain keskusliitto puolestaan aloitti Eteläranta 10:n rakennustyöt kesällä 1950. Töitä hidastivat muun muassa rakennuskustannusten nousu, sementin puute ja lakot. Pian huomattiin, että koko talon valmistuminen olympiakisoihin mennessä ei ollut mahdollista. Niinpä keskityttiin kisojen kannalta tärkeimpien, hotellin ja ravintolan, valmiiksi saamiseen. Palace Hôtel avattiin olympialaisten järjestelytoimikunnalle vain viikkoa ennen kisojen avajaisia.
Olympiavieraita saapui paljon vähemmän kuin oli odotettu, joten monia majoituspaikkoja jouduttiin sulkemaan jo kisojen alussa. Myös hotellihuoneita oli runsaasti tyhjillään. Olympialaiset olivatkin hotelli- ja ravintola-alalle taloudellinen pettymys ja odotetut suuret ansiot jäivät saamatta. Erityisesti pääkaupungin ulkopuoliset hotellit ja ravintolat olivat pettyneitä, sillä ne olivat varautuneet huolehtimaan tavallista runsaammista matkailijajoukoista. Olympialaiset tekivät kuitenkin Suomea tunnetuksi ulkomailla ja Suomeen suuntautuva turismi lähti vuoden 1952 jälkeen toden teolla liikkeelle.
Tavallinen kansa löytää hotellit
Matkailijamäärät kasvoivat 1950- ja 1960-luvuilla, sillä kulutustason noustessa myös yhä useammilla suomalaisilla oli mahdollisuus matkustella ja yöpyä matkallaan hotellissa. Hotellit pyrkivät vastaamaan kysyntään kasvattamalla majoituskapasiteettiaan. Ketjuuntuminen alkoi vallata alaa: SOK- ja E-hotellien ketjut saivat alkunsa, Matkaravinto Oy muodosti Finnhotels-ketjun, Rantaloma Oy perusti Rantasipi-ketjun ja Yhtyneet Ravintolat Polar-hotelliketjun. Ala kansainvälistyi ja kansainväliset hotelliketjut tulivat Suomeen 1970-luvulla.
Lomahotelleja alettiin perustaa luonnonkauniille seuduille päätieverkon tuntumaan 1960-luvulta lähtien. Näitä korpihotelleiksikin kutsuttuja lomakeskuksia perustettiin Lapin lisäksi Järvi- ja Itä-Suomeen. Ne houkuttelivat asiakkaita rentoutumaan ja virkistäytymään erilaisilla liikunta- ja kuntoutuspalveluilla.
Laskettelusta tuli suosittu harrastus elintason nousun myötä. Laskettelukeskuksia rinteineen, hotelleineen ja lomakylineen perustettiin muun muassa Saariselälle, Pyhätunturille, Luostolle, Suomulle, Leville, Ylläkselle, Olokselle ja Ounasvaaralle. Lapin matkailurakentaminen siirtyi valtiolta yksityisille. Sota-aikana menetettyä majoituskapasiteettia korvattiin uudisrakentamisella, ja 1960-luvulla saavutettiin majoituspaikkamäärien osalta 1930-luvun taso.
Nousukauden huumasta vaikeaan lamaan
Taloudellisen nousukauden mukanaan tuoma kiihkeä rakentaminen sekä palvelujen monipuolistuminen leimasivat hotellialaa 1980-luvulla. Hotellihuoneiden varustetaso monipuolistui ja televisiosta tuli huoneiden vakiovaruste. Myös minibaari tuli hotellihuoneisiin 1980-luvulla. Minibaarin myötä asiakas saattoi nauttia virvokkeita helposti omassa huoneessaan. Minibaarin kulta-aikaa elettiin 1990-luvun alussa, minkä jälkeen sen suosio on pikku hiljaa laskenut. Syynä tähän on ollut muun muassa uutuudenviehätyksen katoaminen ja alkoholin arkipäiväistyminen sekä alkoholikulttuurin muutos.
Monet hotellit houkuttelivat asiakkaita tasokkaiden yökerhojen avulla. Tasoa pyrittiin pitämään yllä muun muassa uuden tekniikan avulla. Hotelli Presidentin Night Club Pressan valttina oli tarkasti määrätyllä tavalla esitetty tanssimusiikki: ”Orkesterin soittaessa kappaleiden välillä ei saanut olla pienintäkään taukoa – ei edes katkosta. Pari soittajaa aloitti uuden kappaleen jo edellisen päälle. Soittajien lähtiessä tauolle, ääniteknikko pani levylle saman kappaleen, jota he viimeiseksi soittivat. Esirippu laskettiin, kappale jatkui katkeamatta diskomusiikkina. Tauolta tultaessa orkesteri asettui paikoilleen esiripun taakse ja ryhtyi soittamaan samasta kohdasta levyllä soivan musiikin kanssa. Disko hiljennettiin, esirippu nostettiin ja orkesterin soitto jatkui keskeytyksettä. Näin yökerhon syke ei katkennut hetkeksikään koko iltana. Showtime eli ohjelma oli ainoa, joka kuulutettiin puhuen – sekin musiikin soidessa taustalla. Tanssimusiikin aikana kukaan ei saanut puhua mikrofoniin tai kuuluttaa mitään kappaleiden nimiä.” Tauno Tiihonen: Yön lunnaat (2004).
Vaikea lama iski Suomeen 1990-luvun alussa, mikä vaikutti hotellien elämään vuosiksi eteenpäin. Toimintaa pyöritettiin, mutta investointeihin ei monissa hotelleissa ollut varaa ja henkilökuntaakin jouduttiin vähentämään. Huoneiden käyttöaste putosi vuonna 1990 ensimmäistä kertaa 1970-luvun jälkeen alle 50 prosentin. Uutta nostetta pyrittiin saamaan lanseeraamalla ulkomaisten esikuvien mukaisia budjettihotelli- ja säästöhotellikonsepteja, esimerkiksi Omena Hotellit Oy. Säästöhotellit olivat kohtuuhintaisia hotelleja, joiden palvelut – muun muassa ravintola-, kokous- ja saunapalvelut – ja kustannukset oli minimoitu. Talouden pitkä alamäki kuitenkin pakotti monet ketjut ja yrittäjät supistamaan säästöhotellihankkeita tai luopumaan niistä kokonaan.
Vuonna 1999 Suomi toimi ensimmäistä kertaa Euroopan unionin puheenjohtajamaana ja Suomessa pidettiin kymmeniä virallisia kokouksia. Puheenjohtajakausi lisäsi kokousmatkailijoiden ja valtiovierailujen määrää Suomessa, Suomi tuli tunnetuksi kokousmaana ja hotellienkin kokous- ja kongressiosaaminen lisääntyi.
Hotellien tarina jatkuu…
Vuonna 2008 Suomessa oli MaRan tilastojen mukaan 780 hotellia. Suuret hotelliketjut ovat näkyvästi esillä ja hotelleista suurimmat ja tunnetuimmat kuuluvat ketjuihin. Suurimmat hotelliketjut vuonna 2008 olivat S-ryhmä, Restel ja Scandic Hotels yhteensä 123:lla toimipaikalla. Suurin osa hotelleista on edelleen ketjujen ulkopuolella. Lama-ajan vaikutus näkyi majoitusalalla selvästi vuonna 2009. Matkailu- ja ravintola-alan kannattavuuden lasku jyrkkeni. Majoitusalaa kurittivat etenkin ulkomaalaisten matkailijoiden väheneminen, veromuutokset, säästämisasteen nousu ja työttömyys. Konkurssiin haettujen yritysten määrä säilyi kuitenkin entisellä tasolla. Hotellien majoitusmyynnin arvo kutistui kymmenen prosenttia vuonna 2009 ja huoneiden käyttöaste putosi 49 prosenttiin.
Suomessa ei ole käytössä virallista hotellien tasoluokitusta, vaan jokainen hotelli tai hotelliketju luokittelee itse itsensä. Tasoa kuvataan tähdillä, numeroilla ja kirjaimilla. Hotellihuoneiden perusvarusteluun kuuluu yleensä sänky, tuoli, kirjoituspöytä, vaatekaappi, puhelin, valaisimet, televisio/radio, WC/kylpyhuone, liinavaatteet ja pyyhkeet. Lisäksi huoneissa voi olla muun muassa minibaari. Yhä useammassa hotellissa on käytössä langaton Internet-yhteys.
Hotellit ovat 1990-luvulta lähtien ottaneet ympäristön aiempaa paremmin huomioon. Lähi- ja luomuruokaa pyritään käyttämään mahdollisuuksien mukaan ja sisustusmateriaaleina käytetään kotimaista puuta ulkomaisen sijaan. Pesuaineet ovat ympäristöä säästäviä ja energiankulutusta pyritään vähentämään. Jätteet kierrätetään ja huoneiden roskakoreissa on omat lokeronsa erilaisille roskille. Ympäristökysymykset tulevat olemaan tärkeitä myös tulevaisuudessa.
Hotellit palvelevat monia erilaisia asiakasryhmiä. Hotelli sinänsä ei houkuttele asiakkaita, vaan paikkakunnalla täytyy olla myös jotain muuta vetovoimaa. Erilaisten pakettien tarjonta on viime vuosina lisääntynyt ja sisältö monipuolistunut. Ne voivat sisältää vaikkapa golfia, moottorikelkkasafareita, jäänmurtajaristeilyjä tai pääsylippuja teatteriin, erilaisiin tapahtumiin ja festivaaleille. Myös kokouspalvelut ovat tärkeä osa hotellien liiketoimintaa. Kokoushotellien etuna on kokoustilan sekä ravintola- ja majoitustilojen sijainti samassa paikassa.
Hotellit pyrkivät entistä selvemmin erottumaan joukosta muun muassa uusien konseptien avulla. Design-hotelleissa panostetaan muotoiluun ja yksilöllisyyteen: jokainen huone voi olla erilainen, yksilöllinen taideteos. Boutique-hotellit taas ovat pieniä, mutta ylellisiä. Lifestyle-hotellit puolestaan tarjoavat asiakkailleen mielikuvaa tietynlaisesta elämäntavasta, esimerkiksi huipputeknologiaa arvostavaa, itsensä hemmotteluun keskittyvää tai aktiivista ja sporttista.
Itsepalvelu ja automatiikka lisääntyvät hotelleissa jatkuvasti. Best Western Hotel Haagan myyntipäällikön Heikki J. Konttisen mukaan asiakkaat tulevat tekemään asioita yhä enemmän itse. Hotellissa ei tarvita välttämättä edes vastaanottoa, vaan asiakas kirjautuu itse sisään esimerkiksi erilaisten koodien avulla. Näin säästetään henkilöstökuluissa. Toisaalta korkeatasoiset hotellit voivat tulevaisuudessa erottua juuri palvelulla. Niissä voi olla samantyyppinen palvelutaso kuin 1950- 60-luvuilla piccoloita ja vahtimestareita myöten.
Konttisen mukaan asiakkaat kokevat tärkeimmäksi palveluksi ennen kaikkea hyvän levon. Työn vuoksi matkustaminen on koko ajan lisääntynyt ja hotellihuoneesta on tullut yhä enemmän myös työhuone. Harva asiakas kaipaa hotellista enää viihdettä.
Anni Pelkonen ja Nina Puurunen
Pohjautuu Hopeatarjotin 2/2005 -lehdessä julkaistuun artikkeliin.
Lähteitä ja kirjallisuutta:
Finlands Restauratörförening 1904–1929 Jubileumsskrift. Helsingfors 1929.
Harju-Autti, Anneli: Majoitustoiminta. Toimialaraportti. KTM:n ja TE-keskusten julkaisu, 2004.
Hemmi, Jorma – Lehtinen, Jarmo R. – Vuoristo, Kai-Veikko: Matkailu ja matkailijat. WSOY, Porvoo 1987.
Hirn, Sven: Imatran tarina. Matkailuhistoriamme valtaväylältä. Kanta-Imatra Seuran julkaisu N:o 3, neljäs painos. Imatra 1984.
Hirn, Sven – Markkanen, Erkki: Tuhansien järvien maa. Suomen matkailun historia. Gummerus, Jyväskylä 1987.
Luoto, Helka – Helin, Helena (toim.): Suomen majoitusliikkeet 2005. Matkailutoimittajat Ky 2005.
Olympiakaupunki Helsinki 1952. Memoria 7. Helsingin kaupunginmuseo 1992.
Peti & safka. Hotelli- ja ravintola-alan perusteet. Tammi, Helsinki 2002.
Ringbom, Åsa: Societetshusen i storfurstendömet Finland. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 92. Vammala 1988.
Soini, Yrjö: Vieraanvaraisuus ammattina I–II. Otava, Helsinki 1963.
Tiihonen, Tauno: Yön lunnaat. Pilot-kustannus Oy 2004.
Vitriini-lehden vuosikerrat.
Hotellihistoriikit:
Halme, Kaija – Lehtonen, Sirkku: Kauppahotelli Lahti – Hotelli-ravintolan vaiheita Aholan talossa, Rautatienkatu 12. Lahden Kauppahotelli Oy, Lahti 1977.
Jotuni, Pertti: Punkaharjun valtionhotelli. Pienoishistoriikki Punkaharjun ja sen Valtionhotellin vaiheista. Lomaliitto ry, Helsinki 1982.
Järvinen, Olli: Kestiystävyyttä Lahdessa. Lahden Seurahuoneen ja Lahden Teollisuusseuran historia. Lahti 1974.
Mähönen, Juha: Hotelli Marski. 40 vuotta Helsingin sydämessä. Scandic Marski 2004.
Osakeyhtiö Emmaus 50 vuotta. Katsaus Osakeyhtiö Emmauksen vaiheisiin 1907–1957. Tampere 1957.
Saarenheimo, Eero: Kruunun krouvari. Arctia OY:n vaiheita 1935-1985. Espoo 1985.
Sartti, Seija – Tanttu, Anna-Maija – Åberg, Veijo: Eteläranta 10. Oy Palace Hotel Ab ja Teollisuuskeskus Oy 2002.
Seppälä, Raimo: Grand Hotel Tammer 1929–1979–2004. Tampere 2004.
Soini, Yrjö: Perinteiden Fennia. Osuusliike Elanto, Helsinki 1968. Talvi, Jussi: Torni. 50 vuotta hotellin ja gastronomian vaiheita. Otava, Helsinki 1981.
Tuorila, Kalevi: Bellevue 1893–1993. Kesänviettoa Hangon värikkäissä vaiheissa. Hanko 1993.
Virtamo, Olavi: Rantasipi Aulanko. Hämeenlinna 1998.
Virtamo, Olavi: Legendaarinen Hotelli Pohjanhovi. Pohjanhovin historia. Hämeenlinna 1997.
Hotelli- ja ravintolamuseon kokoelmat:
Heikki J. Konttinen, myyntipäällikkö / Best Western Hotel Haaga. Haastattelu 11.11.2005.
Tiedonannot: Tiina Myllyntausta, apulaisosastopäällikkö / Ulkoasiainministeriön protokollaosasto. Suullinen tiedonanto 16.9.2005. Heikki Lankinen, tutkimuspäällikkö / SHR. Tiedonanto sähköpostitse 31.10.2005.
