Naiset tuntureilla
Lapin matkailun ja tunturihiihdon suosio kasvoi nopeasti 1930-luvun loppupuolella. Reipas liikunta ilmensi ajan terveysihanteita, ja komea luonto herätti isänmaallisia tunteita. Pallaksesta tuli hiihtokurssien sekä vuonna 1938 valmistuneen funkishotellin myötä ensimmäinen todella suosittu talvimatkakohde Lapissa. Aluksi Lappiin pääsi vain järjestöjen kautta, mutta pian tunturihiihto kaupallistui ja hiihtolomamatkat Lappiin alkoivat.
Naiset olivat Suomessa tunturihiihdon edelläkävijöitä. Suomen Naisten Liikuntakasvatusliitto (SNLL) järjesti Pallaksella 1934–1944 kaikkiaan 41 tunturihiihtokurssia, joilla oli yhteensä lähes 700 osanottajaa.
ENSIMMÄINEN TUNTURIHIIHTOKURSSI
SNLL:n ensimmäiset tunturihiihtokurssit pidettiin Pallasjärvellä 25.3.–1.4.1934. Kursseille osallistui 17 naista. Matkanteko Helsingistä kurssipaikalle kesti yhteensä kaksi vuorokautta.
Juna lähti 23.3. aamupäivällä Helsingistä kohti Lappia ja saapui Tornioon seuraavana aamuna, lähes vuorokauden matkanteon jälkeen. Junanvaihdon jälkeen matka jatkui Torniosta Kaulinrantaan, jossa sijaitsi maamme pohjoisin rautatieasema. Kaulinrannasta matkustettiin iltapäivällä linja-autolla Muonioon, jonne saavuttiin vasta illalla.
”Sateisena harmaana maaliskuun 23. päivän aamuna klo 10.45 lähti juna Helsingin asemalta kiidättämään hiihtopukuista, reipasta ja iloista naisjoukkoa kohti valkoista Pohjolaa. Matkalla joukkoon liittyi uusia kurssilaisia ja SNLL:n kutsuvieraana tarkastaja Collan. Matka sujui hauskasti, vitsi toisensa jälkeen herui esille ja laulu puhkesi ilmoille kuin itsestään.”
(Kisakenttä 1934)
POROKYYDILLÄ MAJAPAIKKAAN
Naiset yöpyivät Muoniossa ja jatkoivat seuraavana aamuna porokyydillä kohti Pallasjärveä. Jokainen sai 30 kilometrin matkalle oman poronsa, joten tunturissa matkasi komea pororaito. Reitti kulki Sammaltunturin yli Pallasjärvelle.
”Matka kävi koskemattomien metsien, laajojen järven selkien läpi tietä myöten, joka mutkitellen kohosi joskus tunturin laelle, mistä sai jo aavistuksen tunturimaiseman valtavuudesta. Syvä rauha vallitsi näillä yksinäisillä seuduilla, joissa ihmiskäden jälkeä ei näkynyt. Ainoat äänet olivat poron kellon kilkatus ja jonkun lentoon lähtevän linnun siipien havina.”
(Sirkku Someri: Tunturihiihto, 1936)
MAJOITUS
Pallaksella ei ollut vielä vuonna 1934 yhtä riittävän isoa majapaikkaa näin lukuisalle naisjoukolle. Suomen Matkailijayhdistyksellä oli Pallasjärven rannalla maja, jossa oli tilaa kymmenelle yöpyjälle. Loput saivat yösijan majan läheisyydessä sijaitsevan metsänvartija Viljo Pakasmaan talon yläkerrasta. Metsänvartijan Esteri-vaimo vastasi kurssilaisten ruokahuollosta.
HIIHTÄJÄN VARUSTEET
Suomen Naisten Liikuntakasvatusliitto lähetti kurssilaisille etukäteen yksityiskohtaiset ohjeet mukaan otettavista välineistä ja varusteista. Kiinteäsiteisten suksien lisäksi mukana oli oltava mm. hiihtopuku tuulenpitävästä kankaasta, lämmintä vaatetta, paljon sukkia ja tummat silmälasit. Alusvaatteiden tulisi olla trikoota, ei silkkiä. Laulajia kehotettiin ottamaan mukaansa laulukirjat, etteivät sanat loppuisi kesken iltaisin laulettaessa.
Kurssille tulijoita muistutettiin välttämään turhia matkatavaroita. Siksi suositeltiin matkustamista hiihtopuvussa.
HIIHTOVOIMISTELUA JA MÄENNOUSUTEKNIIKKAA
Hiihtokurssin opettajina toimineet naiset olivat opiskelleet tunturihiihdon saloja Ruotsin tuntureilla. Kurssien pitkäaikaisin opettaja, voimistelunopettaja Anna Lehtonen, kävi keväällä 1936 hakemassa lisäoppia Alpeilla Sant Antonissa ”maailman parhaassa hiihtokoulussa”.
Kurssilaiset aloittivat aamunsa hiihtovoimistelulla järven jäällä. Hiihtovoimistelussa verryteltiin ja harjoiteltiin tekniikkaa, erilaisia aurauksia, jarrutuksia ja käännöksiä. Aamupäivä vietettiin sopivan loivassa mäessä, jossa harjoiteltiin ylösnousua haarakäynnillä, erilaisia käännöstekniikoita ja mäenlaskemista. Mäennousutapojen harjoittelulle pantiin paljon painoa, sillä tunturiin oli kiivettävä omin voimin.
Kiehtovinta naisista oli erilaisten käännösten opettelu. ”Naiset, iäkkäätkin, harjoittelevat kuitenkin sangen mielellään telemarkia, sillä sen suorituksessa on leijailevuuden, sulavuuden ja rauhallisuuden tuntua, mikä sopii niin erinomaisesti naisluonteelle.” (Kaarina Kari: Tunturihiihto, 1936.)
HIIHTORETKIÄ TUNTURISSA
Hiihtoretket tunturissa olivat kurssin kohokohtia. Naiset nauttivat sekä hienoista maisemista että upeista laskuista. Pehmeälumisilla rinteillä harjoiteltiin telemarkia. Joskus opettaja antoi määräyksen, millaisella käännöstekniikalla rinne oli tultava alas.
Aurinkoisina iltapäivinä naiset tekivät pidempiä vaelluksia eväiden kera. Yksi kurssin opettajista, Anna Lehtonen, muisteli myöhemmin vuoden 1934 hiihtokursseja: ”Ne olivat huimaavan ihania päiviä. Olimme täydellisen hiljaisuuden ja puhtauden keskellä, meidän latumme olivat ainoat tässä koskemattomassa luonnossa. Ja mitä värileikkejä näimmekään valaistuksen vaihtuessa tunturilla!”
TAIVASKERON LAELLA
Hiihtokurssien opettajat hiihtelivät tunturissa pitkiä retkiä uusia rinteitä ja reittejä etsien. He olivatkin ensimmäisiä, jotka tutkivat järjestelmällisesti Pallaksen rinteitä.
Säiden salliessa naiset nousivat joka päivä jonkun tunturin laelle. Kurssin pääretki oli nousu Pallastuntureiden korkeimmalle laelle, Taivaskerolle eli Himmelriikille. Yksi naisista kuvasi ensimmäisen hiihtokurssin Pitkänäperjantaina tekemän Taivaskeron retken jälkeen näkemäänsä: ”Edessämme avautuu mahtava näky, valkoinen erämaa. Tuolla siintää Pyhätunturien pitkä jono, tuolla Levi, Kätkä, Aakenus.”
LASKETTELUN EDELLÄKÄVIJÄT
”Luikertelu on naisista yleensä niin hauskaa, että vain harvoin lasketaan jokin jyrkkä rinne suoraan alas. Luikertelun harjoittamista varten on majalla 50 punaista lippuseivästä, jotka pystytetään rinteelle.”
”Mutta retkellä ollessa ei voi kauan nauttia yhden mäen ihanuudesta, täytyy rientää eteenpäin, ja kun tullaan pehmeälumiselle rinteelle, niin telemark on harjoittelun kohteena, yrittävätpä taitavat luikerrellakin telemarkilla. Joskus opettaja määrää, mitä käännöstä tehden nyt on luikerreltava tämä rinne alas.”
(Lainaukset Kaarina Kari: Tunturihiihto, 1936.)
POROAJOA
Hiihtämiseltä jäänyt vapaa-aikakin pyrittiin käyttämään ulkoilun merkeissä nauttien samalla lappilaisesta eksotiikasta. SNLL oli hankkinut Matkailijayhdistyksen majalle muutaman poron naisten huvitukseksi. Ajamista harjoiteltiinkin innokkaasti Pallasjärven jäällä.
Suksilla pysyminen poron perässä ei ollut ainakaan kovassa vauhdissa helppoa, joten moni totesi ahkion parhaaksi välineeksi nauttia poroajosta.
NAISTEN TUNTURIMAJA
Suomen Naisten Liikuntakasvatusliitto rakennutti Pallastuntureille oman tunturimajan loppuvuodesta 1934. Maja sijaitsi Vatikurussa, puolimatkassa Pallasjärven rannalta Taivaskeron huipulle. Lupa majan pystyttämiseen saatiin Metsätieteelliseltä tutkimuslaitokselta, Matkailijayhdistys hyväksyi piirustukset ja rakennustarpeet saatiin lahjoituksena valtiolta.
Aluksi majaa käytettiin vain pidempien hiihtoretkien taukopaikkana ja naiset asuivat Matkailijayhdistyksen majalla. Keväästä 1936 he alkoivat yöpyä omassa majassaan ja toivat sinne hiihtäen ruoat ja muut tarpeet. Majassa oli majoitustilat 22 henkilölle.
Majaa käyttivät myös muut Lapissa liikkujat. Suojeluskuntalaisten talvitoimintakurssilaiset kirjoittivat ”Naisten majan” vieraskirjaan: ”Ihailumme naisia kohtaan kasvoi entisestään nähdessämme heidän pystyttäneen keskelle erämaata tällaisen loistohotellin. Siinä ei ollut muuta vikaa kuin tupakanpolttokielto…”
PALLAS-HOTELLI
Pallas-Ounastunturin alueesta tuli merkittävä talvimatkailukohde, kun Suomen Matkailuyhdistys rakennutti Pallakselle Väinö Vähäkallion suunnitteleman funkistyylisen retkeilyhotellin. Hotelli vihittiin käyttöön maaliskuussa 1938 ja samana vuonna perustettiin myös Pallas-Ounastunturin kansallispuisto.
Pallas-hotellissa oli 52 huonetta, lisäksi 2 seurusteluhuonetta, 3 ruokasalia, 8 kylpyhuonetta ja 4 kuivaushuonetta. Hotelli oli kalustettu Alvar Aallon suunnittelemilla huonekaluilla. Pallas-hotelli oli omavarainen saareke keskellä tunturia. Sillä oli mm. oma sähkölaitos, limonaditehdas ja navetta kotieläimiä varten.
Sota keskeytti hotellitoiminnan jo vuonna 1939. Talvisodan aikana Lapin lääninhallituksen virkakunta perheineen oli evakuoituna hotellissa. Tämän jälkeen hotelli toimi saksalaisten sotilaiden lomanviettopaikkana. Saksalaiset räjäyttivät hotellin loppuvuodesta 1944. Jälleenrakennus aloitettiin heti sodan jälkeen, ja maaliskuussa 1948 – päivälleen 10 vuotta ensimmäisen hotellin avaamisesta – vihittiin käyttöön uusi Pallas-hotelli.
KEVÄTHANGILLA
Paras ajankohta Lapin hiihtoretkelle oli kevättalvi, jolloin päivät olivat pitkiä ja lumi kantavaa. Naisten hiihtokursseja järjestettiin maaliskuulta toukokuun alkuun asti. Ensimmäisenä vuonna, 1934, kursseja järjestettiin neljä, mutta vuonna 1936 jo yhteensä kuusi. Vappu 1936 oli Pallasjärvellä niin lämmin, että kurssilaiset saattoivat juhlia varsin kesäisissä varusteissa.
Kun vuoden 1936 viimeiset kurssilaiset olivat palaamassa toukokuun alussa etelään, ei Kaulinrannassa ollut enää lunta ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Tunturissa oli edelleen runsaasti lunta. Paikkakuntalaiset kertoivat, että tavallisesti tunturissa voitiin liikkua suksilla ainakin toukokuun puoliväliin asti.
SOTA MUUTTI KAIKEN
Hiihtokurssitoiminta keskeytyi talvisodan vuoksi. Välirauhan aikana keväällä 1941 ja 1942 naiset kuitenkin palasivat keväisille hiihtoretkilleen Lappiin. Vuonna 1943 hiihtokurssia ei voitu järjestää huonon ruokatilanteen vuoksi. Viimeisen kerran SNLL:n naiset olivat kursseillaan Pallaksella keväällä 1944.
Lapin hävitys alkoi syksyllä 1944. Kaarina Kari ja Anna Lehtonen kävivät syyskuussa pakkaamassa SNLL:n majan tärkeimmän irtaimiston. Tavarat vietiin Matkailijayhdistyksen Pallashotellista pakkaamien tavaroiden kanssa Ruotsiin. Vuoden 1944 lopulla saksalaiset polttivat mökin tuhkaksi.
Sotien jälkeen SNLL ei enää voinut järjestää Pallaksella hiihtokursseja heikon majoitustilanteen takia. Lapin matkailutoiminta jouduttiin aloittamaan lähes kokonaan alusta. Sotia edeltäneen ajan majoituskapasiteetti saavutettiin vasta 1960-luvulla.
JÄLKIKIRJOITUS
Yli 40 vuotta ensimmäisen tunturihiihtokurssin jälkeen Kaarina Kari kertoi Haltin valloitus -kirjassaan (1978): ”Olosuhteet ovat lähes 50 vuoden jälkeen niin muuttuneet, että tuskin kukaan nykyään suunnittelee edellisenlaisia elämysrikkaita retkiä. On maanteitä, on autoja, on hotelleita ja kämppiä käytettävissä. Mutta nämä eivät ole meitä vetäneet erityisesti puoleensa. Tuntureilla käynti on rajoittunut syksyisiin ruskaretkiin ja hiihtoleireihin. Anna Lehtonen on jatkuvasti koonnut viikon kestäville ruska- ja hiihtoleireille ikätovereitaan. Ryhmän keski-ikä on ollut lähes 70 vuotta. Tätä kirjoittaessa on hän itse 84-vuotias.”
Valokuvat:
Suomen Urheilumuseon valokuva-arkisto
Kaarina Karin arkisto. Valokuvat. Suomen Urheiluarkisto.
Tekstit:
Kaisa Laitinen, Suomen Urheilumuseo (2009)
Käytetyt lähteet:
Hartikainen, Arja: Tunturihiihtoa ja telemarkia – Talvimatkailua Suomen Lapissa.
Suomen Urheiluhistoriallisen seuran vuosikirja 1996.
Kari, Kaarina: Haltin valloitus. Kisakalliosäätiö 1978.
Kleemola, Irja: Kaarina Kari, liikuntaa koko elämä. Porvoo 1988.
Rimpiläinen, Markku & Talermo, Roger: Alppihiihtäjät, suomalaisen laskettelun historia. Jyväskylä 2006.
Kisakenttä 1933–1944
Lapin opas matkailijoita ja retkeilijöitä varten. Suomen Matkailijayhdistys. Helsinki 1939.
Tunturihiihto. Julkaisija Tunturihiihtäjien kerho. Helsinki 1936.
