Vanha Valamo matkailukohteena

 

Laatokan saaressa sijaitseva Valamon luostari oli ja on yhä edelleen matkailijalle mystinen saari. Valamon saariryhmä kohoaa Laatokan pohjoisosassa yli kahdenkymmenen kilometrin avovesimatkan jälkeen Sortavalan suunnasta saavuttaessa. Talveksi ja kelirikon ajaksi sulkeutuva Valamo heräsi kesäisin eloon laivamatkailun alettua, pyhiinvaeltajien ja turistien saavuttua. Eristyneen sijaintinsa takia Valamosta kehittyi omavarainen luostari, joka sai elantonsa mm. maanviljelyksestä ja matkailusta. Valamo houkutteli luokseen matkustajia eri puolilta maailmaa ainutlaatuisella ilmapiirillään.

 

Valokuvat ovat vuosisadan vaihteen ja toisen maailmansodan väliseltä ajanjaksolta. Ne kuvaavat luostarin rakennuksia, maisemia sekä matkailijoita. Osa kuvista on postikorteista ja osa on Valamossa käyneiden ottamia. Matkamuistot on myös Valamosta.

 

 

Valamon luostarin tarkkaa perustamisaikaa ei tiedetä varmuudella, luostarin perustajina pidetään 1100-luvulla eläneitä kreikkalaista munkki Sergeitä ja hänen seuraajaansa alun perin karjalaista talonpoika Hermania. Valamon luostarin toiminta alkoi pienenä erakkoluostarina, mutta 1500-luvulle tultaessa Valamon maine hengellisen elämän keskuksena levisi ja pyhiinvaeltajien kiinnostus luostaria kohden kasvoi. Luostariin saapui pyhiinvaeltajia sekä lähiseudulta, ortodoksisuuteen kääntyneitä karjalaisia, että kauempaa Novgorodista ja muualta Venäjältä. 1500-1600-lukujen vaihteessa luostari tuhottiin ruotsalaisten ja venäläisten välisissä sodissa. Luostarin uusi aika alkoi 1700-luvun alkupuolella, kun tsaari Pietari Suuri antoi luvan rakentaa luostarin uudestaan Suuren Pohjan sodan vielä kestäessä. 1700-luvun loppu ja 1800-luku olivat luostarille kasvun ja rakentamisen aikaa. Kirkkoja, kappeleita ja munkkien asuintiloja rakennettiin ja uusittiin. Luostarin väkimäärä oli suurimmillaan viime vuosisadan vaihteessa ja munkkiveljien lukumäärä ylitti 1000 henkilön rajapyykin.

 

Pietarin kaupungin rakentamisen jälkeen vierailijoiden määrä saarilla kasvoi, Valamo ei ollut enää kaukana valtakunnan keskuksesta ja mm. tsaari Aleksanteri I vieraili luostarissa vuonna 1819. Köyhät ja rikkaat, venäläiset ja karjalaiset, saapuivat pyhiinvaeltajina luostariin. Myös suomalaisia ja ulkomaalaisia turisteja alkoi saapua saarille. Matkailijat otettiin vastaan, kunhan he eivät häirinneet luostarin toimintaa. Pyhiinvaeltajat olivat luostarin vieraita, mutta matkailijoita alettiin palvella ansiomielessä. Matkustajia varten rakennettiin 1850-luvulla pääluostarin tuntumaan kaksikerroksinen hotelli, joka korotettiin kolmikerroksiseksi 1900-luvun alussa, ja erikseen majatalo köyhille pyhiinvaeltajille.

 

Matkailijoita kyyditettiin laivoilla pääosin Pietarista ja Sortavalasta, mutta sesonkiaikaan myös muista Laatokan rannan pitäjistä. Myös luostari kiinnostui laivaliikenteen ylläpidosta ja se hankki mm. ”Walamon luostari” -nimisen aluksen 1800-luvun lopussa matkustajaliikennettä hoitamaan. Rautatien rakentaminen Sortavalaan lisäsi matkustamisen helppoutta vuosisadan vaihteessa. Saapuminen Sortavalasta laivalla Valamoon oli mieleenpainuva. Sortavalan kalliosaaristosta tultiin aavalle Laatokalle, jossa Valamon saarten siluetti jo hieman häämötti. Lähemmäs tultaessa se kohosi ja kirkon päätorni sekä kupoli vetivät katseen puoleensa. Vähitellen lähestyttiin luostarin lahtea, lahden suuta vartioi Pyhän Nikolain skiitta omalla saarellaan. Lahti kapeni ja laiva laski luostarin satamaan, jossa arvokkaimpia vieraita ja matkustavaisten tavaroita odotti hevoskyyti hotelliin. Muut saivat itse kivuta jyrkän mäen ylös satamasta hotelliin ja luostariin.

 

 

Venäjältä Lappeenrantaan 1800-luvun puolivälissä muuttanut ortodoksinen Wolkoffin suku osallistui aktiivisesti paikallisen seurakunnan toimintaan. Kauppiaina ja tilanomistajina vaurastuneen suvun miehet, Ivan sekä hänen poikansa Mihail ja Nikolai, toimivat useaan otteeseen kirkonisäntinä ja heidän panostuksena ortodoksisen seurakunnan toimintaan oli huomattava jo taloudellisesti. Kanssakäyminen seurakunnan pappien kanssa oli aktiivista ja yhdessä käytiin myös Valamossa pyhiinvaellusmatkoilla, josta on muistona valokuva. Kuvasta on tunnistettu mm. Lappeenrannan ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Varfolomejev vaimoineen sekä Nikolai Wolkoffin vaimo Maria ja Nikolain siskontytär Raisa Abramov. Valokuva on otettu 1900-luvun alussa Valamossa.

 

Wolkoffin läheistä suhteesta Valamon luostariin kertoo myös vuonna 1912 Valamon luostarin silloisen igumenin Pavlinin läsnäolo seurakunnan Nikolai Wolkoffille luovuttaman adressin lahjoitustilaisuudessa. Wolkoffin suvun seuraava polvi teki matkoja Valamoon toiseen maailmansotaan asti ja näiltä matkoilta on muistoina mm. puulusikoita ja - haarukoita, munakuppeja, kirjallisuutta ym. Kesäkautena Valamon luostarilla oli kolme tärkeää ortodoksista juhlapäivää, joihin Wolkoffien voidaan olettaa hyvin osallistuneen. Ensimmäisenä oli Kaikkien Pyhien muistopäivä ensimmäisenä helluntain jälkeisenä sunnuntaina, Pietari-Paavalin päivää vietettiin 29. päivänä ja Vapahtajan kirkastuksen päivä elokuun kuudentena. Juhliin osallistui tuhansia vieraita.

 

Pyhiinvaeltajien erityisiä käyntipaikkoja saarilla olivat mm. Pyhityssaari, jonka luolaan Sergei ja Herman asettuivat asumaan, Uuden Jerusalemin skiitta tai erakko Nikolain hauta, jonka kannesta otetulla puutikulla uskottiin olevan hammassärkyä parantava vaikutus. Tikku matkasi usean pyhiinvaeltajan kotiin viemiseksi, matkailijoita palveli myös muistoesinekauppa ja museo.

 

 

Valamon luostari tuli Suomen itsenäistymisen johdosta osaksi läntistä yhteiskuntaa ja perinteiset siteet Venäjälle katkesivat. Tämä aiheutti ongelmia luostarin toiminnassa, mutta merkitsi myös luostarin avautumista yhä enemmän ulkomaailmaan. Siitä tuli kirkollisten kokousten ja hengellisten päivien pitopaikka sekä yhä enenevässä määrin matkailukohde. Luostarin veljestön määrä laski tulokkaiden puutteessa rajojen sulkeutumisen jälkeen ja heidän määränsä laski neljäsosaan kahdessakymmenessä vuodessa. Samanaikaisesti tapahtunut veljestön ikääntyminen ja matkailijoiden lisäys aiheutti tarpeen palkata enenevissä määrin ns. maallikoita palvelemaan matkailijoita hotellissa ja ravintolassa. Rajojen muututtua Laatokalla Valamon strateginen asema muuttui ja saarille sijoitettiin rannikkopatteristo. Saarille tuli uutta väkeä, kantahenkilökuntaa perheineen ja varusmiehet. Henkilöstöä majoitettiin luostarilta vapautuneisiin tiloihin ja osin tehtiin uudisrakennuksia. Saarilla asui myös luostarin palveluksessa olevaa työväkeä, kalastajia, opettajia ja jopa kaksi poliisia järjestystä turvaamassa.

 

Jo 1920-luvulla Suomen matkailijayhdistys julkaisi Valamosta vieraskielisiä esitteitä. Kiinnostus Valamoa kohtaan lisääntyi koko ajan ja 1930-luvulla arvioidaan saarilla käyneen jo 30 000 vuodessa. Monille vieraille Valamo oli ensimmäinen kosketus ortodoksiseen uskontoon ja hengelliseen elämään ja matka Valamoon oli verrattavissa monille ulkomaanmatkaan. Myös ulkomaalaisten matkailijoiden määrä kasvoi, pääosa heistä tuli Euroopasta. Valamon matkailu vilkastutti erityisesti Sortavalaa, jossa matkailijoita palveli mm. Seurahuone. Viimeisin kesä oli matkailullisesti vilkkain, heinäkuun ajan olivat laivat, junat ja hotellit matkailijoita täynnä.

 

Lukuisat kirkot ja kappelit sekä niihin rukouksiin kiiruhtavat munkit loivat hartaan tunnelman Valamoon. Matkailijoita kiinnostivat kirkkojen ja muiden rakennusten ohella maisemat, kellotornin näkymät onkin ikuistettu useaan valokuvaan. Myös tapaamiset munkkien kanssa kuvattiin, heidän elämäntapansa kiinnosti ja kurkistus askeettiseen keljaan saattoi olla matkan kohokohtia. Munkkien arkisten askareiden, puutarhan ja kasvimaiden hoidon seuraaminen sekä saaret ja niiden ainutlaatuinen luonto rauhoittivat matkailijan ja jokainen löysi oman hiljentymispaikkansa joko pääkirkosta, syrjäisestä kappelista tai luonnon helmasta.

 

Lähialueella oli myös kaksi muuta pienempää luostaria, Konevitsan luostari Laatokan saaressa Pyhäjärvellä ja Lintulan naisluostari Kivennavalla. Niiden matkailullinen merkitys oli kuitenkin huomattavasti vähäisempi kuin Valamon.

 

Konevitsan luostarin perustaja oli venäläinen pappismunkki Arseni. Hän kilvoitteli ensin Valamon luostarissa, mutta siirtyi sieltä etsimään yksinäisyyttä muualle. Jouduttuaan Laatokalla myrskyyn hän ajautui Konevitsan saarelle ja perusti sinne luostarin vuonna 1393. Huomattavasti nuorempi oli Lintulan nais- eli nunnaluostari, joka sijaitsi Kivennavan Lintulan kylässä. Lintulan luostari sai alkunsa, kun v. 1894 salaneuvos F.P.Neronov lahjoitti luostarin perustamiseksi maatilan Karjalan kannakselta. Naisluostarin ensivaihe, Lintulan Pyhän Kolminaisuuden naisyhteisö, perustettiin v. 1895. Sittemmin nimi muuttui luostariksi.

 

 

Toinen maailmansota siirsi luostarit uusille asuinsijoille ja lopulliseksi sijoituspaikaksi muodostui sekä mies- että naisluostareille Heinävesi. Nykyisin luostarit ovat ortodoksisen kulttuurin keskuksia ja suosittuja matkailukohteita Suomessa. Vanhan Valamon ja Konevitsan luostareiden elämä on elpynyt 1990-luvulta lähtien Venäjällä ja luostareiden restaurointi on käynnissä. Uusi matkailun aikakausi on alkanut myös Laatokalla.

  

 

Kotiväelle ja tutuille lähetettiin postikortteja, joissa mm. Valamon tunnelmaa kuvattiin seuraavin sanoin:

  

 

 

 

 

 

”Neiti Lempi Kiuru

 

 

 

Terveisemme Sally, Elkku ja Mankki”

 

 

 

 

 

 

Teksti:

Elina Lyijynen, Etelä-Karjalan museo

 

Valokuvat:

Seppo Pelkonen, Etelä-Karjalan museo, esineet

Etelä-Karjalan museon valokuva-arkisto, valokuvat ja postikortit

 

Lähteet:

Etelä-Karjalan museon kokoelma, Wiipuri-kokoelma ja Wolkoffin talomuseon kokoelma

Wolkoffin talo, kauppakartano Lappeenrannassa, Etelä-Karjalan museon julkaisusarja no. 23, Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä, 2001, ISBN 951-785-060-3

Salakka, Eino, Lapsuuteni vanha Valamo, Valamo-seura ry, Gummerus, Jyväskylä, 1980, ISBN 951-20-2021-1

Valamo, Historiaa ja kuvia Laatokan luostarisaarilta, Valamo-seura ry, Yhteiskirjapaino Oy, Helsinki, 1973

Valamo ja sen sanoma, Valamo-seura ry, Yhteiskirjapaino Oy, Helsinki, 1982